Saattohoidon tukihenkilönä voin tuoda elämää kuoleman lähelle

Saimaan Syöpäyhdistyksen juhlavuoden blogi nro. 3

Olen Tiia Ahokainen, Saimaan Syöpäyhdistyksen saattohoidon tukihenkilö ja ollut mukana toiminnassa vuodesta 2010 lähtien. Kerron oman tarinani siitä, miksi tulin mukaan toimintaan ja miksi pidän sitä edelleen tärkeänä.

Halu lähteä mukaan toimintaan tuli omakohtaisten menettämiskokemusten myötä. Ensin oli isäni itsemurha ollessani 20-vuotias ja sitten myöhemmin äitini sairastuminen aivokasvaimeen. Äitini kanssa saimme viettää vielä kolme kuukautta yhdessä diagnoosin jälkeen, ennen kuolemaa. Itsemurhakokemuksen jälkeen kaikki lisäaika oli minusta parempi vaihtoehto kuin äkillinen, varoittamatta poistuminen. Tässä oli mahdollista kulkea rinnalla ja yrittää valmistaa paitsi itseään, myös omaistaan siihen, mikä väistämättä tuleman piti.

Kävin äitini luona lähes päivittäin ja tunsin monesti avuttomuutta. Mitä voin tehdä, kun rakas, läheinen ihminen kärsii kivuista ja lähestyvän kuoleman tiedostamisesta? Sitten kerran, äitini vuoteen vieressä istuessani ja pitäessäni hänen kädestään kiinni, tajusin. Ei se ole sen kummempaa, kuin että uskallan olla lähellä ja tuoda elämää kuoleman lähelle. Elämällä tarkoitan äitini tapauksessa sen tyyppisiä asioita kuin kertomuksia lastenlapsien kommelluksista, pohdintoja siitä, mitä tänään tekisin ruokaa. Kuolemasta ja sen pelostakin puhuttiin, mikäli hän niin halusi.

Äitini kuoltua minulle jäi voimakas tunne siitä, että haluaisin olla toisillekin ihmisille tukena kuoleman lähestyessä. Otin yhteyttä Saimaan Syöpäyhdistykseen ja oman suruprosessin läpikäytyäni, hakeuduin saattohoidon tukihenkilön koulutukseen.

Tukisuhteita minulla on ollut Lappeenrannan Armilan kuntoutuskeskuksen palliatiivisella osastolla, tuettavan kotona ja hoitolaitoksessa. Saatto voi alkaa kotona ja siitä siirryn asiakkaan mukana sinne minne hänkin. Toisia tuettavia olen ehtinyt näkemään vain kerran. Toisilla on ollut toive, että näkisimme uudestaan, mutta aika on loppunut, ennen kuin ennalta sovittu päivä on koittanut. Joitakin olen tavannut muutamia viikkoja ja toisten tuettavien rinnalla olen kulkenut kuukausia ja joidenkin jopa vuosia.

Jokainen saatto ja kuolema on omanlaisensa. Mitä pidempi aika meillä on kulkea yhdessä, sen paremmin opin ihmisen tuntemaan ja myös sen, mitä hän minulta kaipaa ja miten voin olla tukena. Myös tuettava, oppiessaan tuntemaan ja luottamaan minuun, osaa ja uskaltaa pyytääkin asioita. Yhden ja kahdenkin kerran tapaamisista voin vain toivoa, että kuoleva sai minulta jotain, mitä siinä hetkessä kaipasi. Toisena ääripäänä on kokemus, kun sain olla paikalla ja pitää pitkäaikaista tuettavaani kädestä hänen ottaessaan viimeisen henkäyksensä. Hänen hautajaisiinsa minut myös kutsuttiin ja omaiset olivat kiitollisia, kun olin voinut olla läsnä kuoleman hetkellä, kun he itse eivät ehtineet paikalle ajoissa.

Omaisen tukemisen tärkeyttä saattohoidossa ei pidä unohtaa. Joskus syöpään sairastunut on sanonut minulle, ettei hän pelkää kuolemaa eikä tarvitse tukihenkilöä, mutta toivoo minun puhuvan läheisensä kanssa. Monesti vieraalle on helpompaa puhua asioista, joilla ei halua sairastunutta läheistään lisää kuormittaa. Minäkin olisin toivonut, että joku olisi aikoinaan kysynyt minulta äitini sairastamisen aikana: Kuinka voit?  Voinko jotenkin auttaa?

Tunnen suurta kiitollisuutta Saimaan Syöpäyhdistystä kohtaan, mahdollisuudesta tähän vapaaehtoistoimintaan. Tunnen suurta kiitollisuutta myös jokaista tuettavaani kohtaan. Jokainen on koskettanut minua ja jättänyt oman lähtemättömän jälkensä sydämeeni. Elämä, kuoleman läsnä ollessakin, on lopulta kaunis. Tukihenkilön tehtävässäni voin tuoda elämää kuoleman lähelle.