Toinen lähtee, toinen jää
Tuulahdus!
Menetin ystäväni muutamia vuosia sitten. Hän oli minulle kuin rakas sisar. Hienon ihmisen elämä jäi kesken ja suruni oli suuri. Sain muilta ystäviltäni tukea ja jatkoin elämääni päällisin puolin entiseen malliin. Sisimmässäni olin kuitenkin edelleen yksinäinen ja lohduton. Kaipasin ystävääni paljon ja mietin, kauanko tätä surua ja ikävää oikein kestää.
Silloin huomasin lehdestä Saimaan Syöpäyhdistyksen ilmoituksen sururyhmästä Pieksämäellä. Soitin ja kysyin, sopisiko sinne tällainen tapaus. Minut toivotettiin tervetulleeksi lämmöllä ja myötätunnolla.
Ryhmän koko oli mukavan pieni, mutta koronan vuoksi ehdimme kokoontua vain kerran. Alkusyksystä sitten jatkettiin loput viisi kertaa terveys- ja turvallisuusohjein. Sain kulkea yhtä matkaa muiden menetyksen kokeneiden kanssa tätä omaa matkaani. Se ei enää tuntunutkaan niin yksinäiseltä matkalta. Sain puhua, kuunnella, itkeä ja välillä nauraakin. Ryhmäläiset antoivat minulle kokemuksensa surusta, elämästä sen kanssa ja myötätuntonsa. Tunsin olevani yksi porukasta ja se tuntui hyvältä. Saamani myötätunnon ja oman suruprosessin etenemisen myötä pääsin eteenpäin elämässäni.
Ystäväni kuoleman jälkeen koin pitkän aikaa tuskaa omasta menetyksestäni. Se on luonnollista ja ohjaajat kertoivat siitä, että jokaisen suru on omanlaisensa ja sen kesto myös. Nyt olen kuitenkin löytänyt uudenlaista rauhaa ja menetyksen hyväksymistä. Muistan edelleen ystävääni, mutta olen löytänyt myös kiitollisuutta siitä, että hän on ollut elämässäni.
Ryhmä on innostanut minua pitämään enemmän huolta myös itsestäni: etsimään mukavia ja hyvää tekeviä asioita elämääni sekä katsomaan tulevaisuuteen ja unelmiinkin. Sain yhtä sun toista hyvää ajateltavaa ja vinkkejä omaan elämään.
Tässä ryhmässä ei itkua ja surua säikähdetty ja jokainen sai olla omalla tavallaan mukana. Turvalliset ohjaajat pitivät ryhmästä huolta. Siksi kerron muillekin, että sururyhmään osallistuminen tukee ja kantaa eteenpäin. Tarvitsemme toisiamme!
Toinen lähtee, toinen jää – Pieksäjärven rannalla
Kuva: Tuula Vuori